Isä kaatui ja joutui pyörätuoliin. Samoihin aikoihin äidin muisti alkoi murentua. Vähitellen ylpeys antoi periksi myös rollaattorille.
Yhtäkkiä vanhemmat tarvitsivat auttavaa käsiparia ympäri vuorokauden. Se tarkoitti meiltä läheisiltä tutustumista kotihoidon palveluihin ja astumista omaishoitajan saappaisiin. Myös kodissa oli tehtävä muutostöitä.
Vanhemmilla oli vain yksi toive – saada olla kotona.
Joka viides auttaa läheistään
Kansallinen tavoite onkin, että ikäihminen voi asua omassa kodissaan. Mieluiten elämänsä loppuun asti. Kotiin annettava tuki on julkisten ja yksityisten tahojen sekä järjestöjen tuottamista palveluista kääräisty paketti.
Ilman omaishoitajuutta tavoite kyllä jäisi saavuttamatta.
Selvitysten mukaan yli miljoona suomalaista auttaa säännöllisesti läheistään. Omaishoitotilanteita arvellaan olevan noin 350 000, joista kuitenkin vain noin kymmenen prosenttia on lakisääteisen omaishoidon tuen piirissä.
Olen hämmästellyt sitä, miten yhteiskunnassa on voimakas tahtotila hoitaa iäkkäät ihmiset kotiin. Kuitenkin kunnilla on mahdollisuus evätä omaishoidon tuki vetoamalla määrärahoihinsa. Siksi omaishoidon palvelujen saatavuudessa on kuntien välillä merkittäviäkin eroja.
Vielä viime jouluna äidin rollaattori toimi lumilyhdyn jalustana. Ei enää.
Tämäkö ei muka ole työtä
Päättäjät luottavat lähimmäisenrakkauteen ja velvollisuudentuntoon. Tällöin on houkutus jättää tuki myöntämättä: eihän kukaan kuitenkaan jätä läheistään hoitamatta. Tekisi mieli yllyttää kokopäiväisiä omaishoitajia kansalaistottelemattomuuteen – ja kehottaa nousemaan barrikaadeille!
Omaishoitajan työtä ei katsota työksi. Sikäli erikoista, että en ole koskaan työurani aikana kokenut olevani niin arvokkaassa työssä kuin omaishoitajuuden aikana – sijaisenakin. Vero siitä pienestä palkkiosta kyllä muistetaan napata.
Aamulehdessä Pirkanmaan omaishoitajat ry:n Kitti Halmejärvi peräänkuuluttaa: ”Yhteiskunnan arvostus tätä tärkeää tehtävää kohtaan paranisi huomattavasti, jos omaishoitajuus käsitettäisiin työksi muiden ammattien ja työtehtävien rinnalla.”
Rakkaus voittaa, vaikka olisi työlästä toistaa samoja asioita ja toinen liukuisi vähitellen arkielämästä.
Tuttu elämänvaihe naisille
Suomessa arvioidaan olevan noin 700 000 työssäkäyvää, jotka huolehtivat läheisistään työn ohessa. Työikäinen omaishoitaja on 45-64-vuotias ja useimmiten nainen. Heistä osa on vastuussa omaishoidon ohella vielä omien lastensa hoidosta. Toiset huolehtivat lastenlapsistaankin.
Selvää on, että tämä elämänvaihe lienee tuttu myös monelle sihteerille ja assistentille.
Samalla paikkakunnalla asuva läheinen voi piipahtaa vanhempiensa luona hoitamassa käytännön asioita. Etäomaishoitaja on päivätöissä toisella paikkakunnalla. Hänen kohdallaan se tarkoittaa matkustamista viikonloppuisin apua tarvitsevan luokse.
Hoidettava läheinen voi olla myös lapsi tai puoliso tai appivanhempi. Usein puolison hoitaminen osa-aikaisena merkitsee eläkkeelle jäämisen yhteydessä hoitajuuden muuttumista kokopäiväiseksi.
Olipa läheisen rooli mikä tahansa, se vaatii sitoutumista, ja se voi olla sekä taloudellisesti että henkisesti raskasta. Jos omaishoito on esteenä työssäkäynnille, pitkäaikainen työstä poissaolo voi vaikeuttaa niin toimeentuloa kuin muuta perhe-elämää ja ystävyyssuhteita.
Äidin lempimaisemassa Karjalanneito tuo mieleen lapsuuden kodin ja rakkaita muistoja.
Roolimme ovat vaihtuneet
Vanhempieni päivää rytmittävät lääkeannostelija, kotipalvelun työntekijä, ruokailut, nokoset ja uutiset. Joskus tietokilpailut, pallottelut, musiikki ja facebook. Kerran viikossa heillä on kerhopäivä.
He seuraavat mielellään siivekkäiden puuhastelua lintulaudalla. Tosin, näyttää siltä, että he katsovat jonnekin kauemmas kuin vain ikkunasta avautuvaan maisemaan. Itse mietin haikeana, kaipaavatko he ikäistensä seuraa, matkoja ja kadonnutta kaveripiiriä.
Häpeän sitä, että korotan joskus ääntäni kehottaessani äitiä pitämään kuulolaitetta, kun televisio kuuluu naapuriin saakka. Äitiä ei kiinnosta myöskään matkanteko rollaattorilla, koska päämäärä on tuntematon. Vakuutan, että tarkoituksena on veritulpan ehkäisy. Se ei äidin mielestä ole riittävä syy.
Häpeän sitäkin, kun toistan toistamasta päästyä, että teidän on syötävä jotain. Isä katsoo kysyvästi ”taasko”, äiti sanoo ”en syö”. Roolimme ovat vaihtuneet. Äiti kiukuttelee, jos pöydässä ei ole aamuisin riisipuuroa. Entinen kulinaristi haluaa nykyisin syödä joka päivä pinaattikeittoa.
Vanhemmat katsovat usein jonnekin paljon kauemmas kuin silmien edessä aukeavaa maisemaa.
Vaikeita asioita ilon kautta
Maaliskuun alusta asti olen ollut omaehtoisessa karanteenissa. Ainoat kontaktit ovat olleet perhepiirissä. Pakolliset kauppareissut ja bussimatkat jännittävät aina. Maskia olen käyttänyt jo kauan. Silti, joka kuukausi pelkään vieväni koronan kotiin. Pelkkä flunssakin olisi kauhistus.
Koronan kurjuuden keskellä viljelemme myös huumoria. Äidin juuret ovat luovutetun Karjalan maaperässä. Isänkin puoliksi. Karjalaiseen tyyliin vaikeita asioita voidaan käsitellä ilon kautta: ”Ilo pintaan, vaikk’ syvän märkänis!”
Jouluviikon vietämme yhdessä. Kaikki on niin kuin ennen. Vain keittiövuoro on vaihtunut. Äiti, joka ennen puuhasteli keittiössä aamusta iltaan torjuen apupiiat, saa nyt nautiskella lukuhelmiensä parissa. Joulukuusi ja pihavalot löytävät nekin paikkansa ilman talon isännän rukkasparia.
Meitä on neljänlaisia ihmisiä
Vanhushoiva on maassamme huonossa jamassa, ja korona-aika vielä heikentää valvontaa. Vaikka tiedän, että omaishoitajuus ei ole aina ja kaikille vaihtoehto, olen onnellinen, että vanhempani ovat kotona.
Yhdysvaltojen entinen ensimmäinen nainen Rosalynn Carter on todennut:
”Maailmassa on vain neljänlaisia ihmisiä;
heitä, jotka ovat olleet omaishoitajia,
heitä, jotka ovat omaishoitajia,
heitä, joista tulee omaishoitajia ja
heitä, jotka tarvitsevat omaishoitajia.”
Tämä totuus on itsellänikin mielessä, kun kokoonnumme joulunviettoon. Emme kuitenkaan hoitajina ja hoidettavina, vaan lapsina ja vanhempina.
Päivi Kuokkanen, Tampere
Kuvat: Päivi Kuokkanen
#sihteeriyhdistys #enemmänyhdessä #ilotoimiayhdessä #minunsihteeriyhdistys #sihteeri #assistentti #omaishoitaja #omaishoitajuus
Kiitos kirjoituksestasi, kuulostaa niin tutulta! Minullakin vielä vanhemmat asuvat kotonaan, mutta apua tarvitaan päivittäin. Ennen niin toimelias ja fiksu isäni ei enää käy missään, istuu vain sohvalla tv:n ääressä, mutta ei välttämättä enää ymmärrä tai muista mitä sieltä katselee. Äidillä myös on todettu muistisairaus, lähimuisti alkaa olla aika lailla mennyttä, mutta hän kuitenkin vielä häärää kotitöissä. Itsellä on huono omatunto ja riittämättömyys, kun asun yli 300 km:n päässä. Onneksi veljeni asuu lähellä ja on ottanut vastuuta vanhempiemme asioiden hoitamisessa, ja kotihoito käy kahdesti päivässä jakamassa lääkkeet kummallekin. Minä käyn heidän luonaan milloin ennätän, mutta se ei kuitenkaan ole kovin usein. Tavallinen puhelin sentään toimii ahkerasti yhteydenpidossa, mutta mitään muita tietotekniikan apuja ei äiti osaa käyttää, isästä puhumattakaan. Tämä alkaa olla pikku hiljaa luopumisen aikaa. Vielä kuitenkin ennätän ilmaista heille kiitollisuuteni ja rakkauteni, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kiitos, Berita, vertaiskommentistasi. Itselläni omaishoitajan sijaisena on se onni, että olen heidän kanssaan paljon enemmän kuin aiemmin. On aikaa jutella ”vanhoista, hyvistä ajoista”, katsoa valokuvia ja olla vain läsnä ja lähellä. Sekin monesti riittää. Silti tuttuja ovat tunteet huono omatunto, riittämättömyys, ikävä… Korona-aikana kun on rajoitettava vierailujakin, myös toivottuja lastenlasten käyntejä. Mutta, niin kuin meistä huolehdittiin, niin mekin huolehdimme heistä. Hyvää jatkoa myös sinulle ja perheellesi!