Se oli korona-ajan tavallinen työpäivä – mutta ei kuitenkaan ollut. Sinä päivänä satoi jotain: vettä tai räntää. Tai saattoi olla satamattakin. En muista enää, vaikka päivä oli vain noin viikko sitten.

Kaikki lähti syksyisestä ilmoituksesta työpaikalla aloitettavista yt-neuvotteluista, joiden piiriin minäkin näköjään kuuluin. Ei siinä mitään: ei olleet ensimmäiset yyteet työpaikallani. Mutta ensimmäistä kertaa ne koskivat minuakin.

Vaikka yhteistoimintaneuvotteluja voidaan käydä ja käydään hyvin erilaisissa tilanteissa, niillä on huono kaiku työpaikoilla. Yt-neuvottelut mielletään synonyymiksi irtisanomisille ja niitä saatetaan jopa pitää teatterina tai pelinä, joiden lopputuloksesta on tehty päätökset jo ennen kuin niitä on edes aloitettu.

Ja kun yritysjohto ilmoittaa yt-neuvotteluista, pinnan alla kyteneet tunteet vyöryvät valtoimenaan. Päällimmäisenä tulee ahdistus ja pelko. Mitä hittoa? Mitä tämä tarkoittaa? Yrityshän tuottaa kuitenkin vielä voittoa, töissä viihdytään ja työstä saa perusturvaa vaikeassa korona-tilanteessa. Tässäkö luottamus tulevaisuuteen?

Kuusi viikkoa löysässä hirressä

Yt-lain mukaisesti neuvottelujen minimiaika oli 6 vkoa. Aikamoista tyhjäkäyntiä monilta meistä kaikki nuo viikot. Työmotivaatio ja sitoutuminen työnantajaan heikkeni heikkenemistään. Epävarmuus lisääntyi ja myrkytti työilmapiiriä samalla kun työn laatu heikkeni. Tarvitseeko neuvottelujen todella kestää kuusi viikkoa? Voisiko meitä säästää viikkoja kestävästä pelkotilasta? Sillä pelko on läsnä koko ajan – 24/7.

Kaikkia näitä kielteisiä vaikutuksia olisi ollut mahdollista lieventää hyvällä johtamisella ja tiedonkululla ja edes jonkinlaisella inhimillisyydellä. Ymmärrän kyllä, että yt-neuvottelut ovat hankala ja sensitiivinen asia viestittäväksi. Kyse on kriisitilanteesta, joka normaalisti vaatii nopeaa ja avointa tiedottamista. Toisaalta yt-laissa on määritelmät toimenpiteistä, eikä neuvottelujen sisällöstä tai ratkaisuista ole lupa kertoa kesken prosessin.

Olisin kuitenkin arvostanut suuresti, jos henkilöstön edustaja olisi aktiivisemmin tiedottanut neuvottelujen etenemisestä, vaikka ainoa asia olisi ollut, että ei ole mitään kerrottavaa. Yt-prosessissa työntekijät eivät voi saada liikaa tietoa. Tietämättömyys synnyttää levottomuutta ja on omiaan synnyttämään villejäkin huhuja ja spekulaatioita irtisanottavista työkavereista.

Voisiko henkilöstä mitenkään valmentaa kohtaamaan yt-neuvottelujen tulos? Olisiko mahdollista vaikka työterveyspsykologin ja/tai työsuojeluvaltuutetun tuella pohtia tulevaisuuttaan ja käydä läpi työuraansa? Jotain järjestettyä vertaistukea ammattilaisen vetämänä olisin kaivannut, sillä irtisanomisuhan alla olevien kanssa näiden asioiden ruotiminen aiheutti meissä kaikissa vain lisää ahdistusta.

Kollega vs kollega?

Neuvottelujen aikana epävarmuus koko työyhteisössä on suuri. Yhteisöllisyyden vaaliminen on vaikeaa, kun omat voimat keskittyvät siihen, että henkisesti kuormittuneena ja väsyneenä yrittää selviytyä omista työtehtävistään ja pitää päänsä kasassa. Helposti voi alkaa mielessään ruotimaan työkaverinsa suoriutumista, petaamaan omaa asemaansa tuomalla omaa tekemistään esille, kyräilemään tai vain vetäytyy omaan työpisteeseensä odottamaan tuomiotaan.

Työilmapiiri heikentyy ja muuttuu jännitteiseksi, kun kollega tuntuukin yhtä äkkiä kilpailijalta, välitön kanssakäyminen muuttuu varautuneeksi ja solidaarisuus tuntuu hävinneen maan rakoon. Toisaalta muutamien työkavereiden kesken kriisitilanne lähensi ja opin tuntemaan heistä ihan uuden puolen ihmisenä – en enää vain työkaverina.

Kun yt-neuvottelujen alkamisesta ilmoitettiin, alkoi minulla myös jonkinlainen itsetutkiskelu: Olenko tehnyt itsestäni riittävän tärkeän työntekijän tälle organisaatiolle? Olenko tehnyt oikeita asioita ”markkina-arvoni” vakuuttamiseksi? Pitikö mennä silloin kerran – ja ehkä toisenkin – nostamaan esille asioita, jotka koin epäoikeudenmukaisina, väärinä ja jopa työpaikkakiusaamisena? Hankalan leiman kun saa niin helposti, jos kaikkein työvuosien, näkemänsä ja kokemansa jälkeen on kriittisempi ja sanavalmiimpi kuin jotkut ihan vasta palkatut. Mielestäni asiallinen kriittisyys kuitenkin on edellytys organisaation kehitykselle, jos se nostaa esille sellaisia ongelmia, jotka rasittavat töiden sujuvaa tekemistä.

Jälkipyykki repii

Irtisanomisen jälkeen työt tehdään pienemmällä väkimäärällä, vaikka työmäärä ei välttämättä olisi vähentynyt yhtään. Työnsä säilyttäneiden pitää keskittyä työn tekemiseen, olennaiseen ja koettaa sopeutua uusiin olosuhteisiin nopeasti. Ehkä kriittiset työntekijät koetaan uhkana kaikkien mahdottomaltakin tuntuvien asetettujen tavoitteiden saavuttamiselle. Mutta onko järkevää, että työpaikoille jää jäljelle vain myötäilijöitä, jotka mukisematta panevat täytäntöön tarpeettomat tai jopa haitalliset uudistukset?

Jälkipyykki käydään läheisten ja kollegojen kanssa, vaikka yt-neuvottelujen jälkeen on vaikea löytää sanoja entiseen rentoon ja tuttavalliseen kanssakäymiseen. Työpaikkansa säilyttäneet yrittävät parhaansa mukaan tukea ja tsempata, mutta siinä myrskynsilmässä sanat tuntuvat tyhjiltä korulauseilta ja voivat jopa repiä kuilun lähtijöiden ja jääjien välillä. On paljon helpompaa spekuloida omaa työssä jaksamista tai meidän irtisanottujen ikävää kohtaloa omassa työyhteisössä säännöllistä palkkaa nostaen kuin yhteisöllisessä tyhjiössä, joka irtisanottuja ympäröi.

Miksi-kysymys oli kysyttävä jo irtisanomistilanteessa kolkossa neuvotteluhuoneessa. Miksi minut irtisanottiin? Työnantaja piiloutui yleisten tuotannollis-taloudellisten perusteiden ja uudelleenorganisoinnin taakse, vaikka halusin kuulla miksi päädyttiin antamaan potkut juuri minulle. Onko mitäänsanomattomuuden taustalla ajatus, että mitä enemmän työntekijä tietää potkujen syistä, sitä suurempi vaara on, että hän riitauttaa irtisanomisen? Niinpä jäin itsekseni haarukoimaan todellisia syitä jargonin takaa ja teen sitä vieläkin.

Astun sisään neukkariin. Tilaisuus on karun asiallinen ja saan pidettyä suurimmat tunnevyöryt sisälläni. Kroppaani hiipii paniikkikohtauksen tapaisia oireita. Kankeita ilmeitä korona-maskien takana. Kuulen  – mutta en kuuntele – robottimaista irtisanomisjargonia ja olo on epätodellinen. Tyhjä. Otan ojennetut paperit mukaani ja poistun huoneesta. Kävelen siistimään työpöytäni siltä päivältä, kerään tavarat ja lähden kotiin. Auton ratissa tulevat väkevät kyyneleet. Ja niiden kyyneleiden läpi tekisi mieleni huutaa: Pitäkää tunkkinne!

Kirjoittaja: Kipinätär

Kuvat: Pixabay