Sanan parantava voima on tunnettu jo Aristoteleen ajoista, jolloin huomattiin tragedian kautta saatava katharsis. Omassa kansanperinteessämme itkuvirret, loitsut ja rukoukset ovat toimineet samalla tavalla puhdistavina ja parantavina keinoina. Monet meistä ovat teinivuosinaan vuodattaneet sisikuntaansa ja tunteitaan päiväkirjoihin, ja varmaan moni tekee niin edelleen. (Itse olen noloudenpuuskassa yhden päiväkirjani polttanut savuna ilmaan. Harmi!)
Päiväkirjat ovat joillekin luontainen tapa purkaa mieltään, joillekin purkuapuna toimivat runot tai pöytälaatikkokirjoittamiset. Kaikissa noissa on usein mukana itsehoidollisia aineksia, jolloin voidaan puhua terapeuttisesta kirjoittamisesta, joka kuuluu kirjallisuusterapian sateenvarjokäsitteen alle ja on sukua muille ilmaisuterapiamuodoille. Terapeuttisen kirjoittamisen muodot ovat moninaiset. Voin kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjaa, runoja, satuja, tajunnanvirtaa, haikuja, irrallisia lauseita, listoja ja luetteloita, joihin palata aina uudestaan ikään kuin kuuntelemaan itseäni.
Kirjoittaminen itsessään ei ole terapiaa, mutta sillä voi olla terapeuttinen vaikutus. Terapeuttisessa kirjoittamisessa tekstiä ei arvioida kuten kaunokirjallista tekstiä. Pilkkusäännöt voi huoleti unohtaa! Tekstiä tärkeämpää on kirjoittamisen prosessi ja sen toimiminen käynnistäjänä itsetuntemuksen kasvulle, uuden oivaltamiselle ja jopa muutokseen omissa asenteissaan ja eletyn elämän tulkinnoissa. Tyhjä paperi ottaa vastaan kaiken, mitä sille haluaa sanoa. Se ei tuomitse ajatuksiani, ei nyökkäile kaikkitietävänä vieressä eikä kysele mitään. Ja se siinä on mielestäni hienointa!
Ymmärrystä minuuteen – tolkkua tunteisiin
Tutustuin terapeuttiseen kirjoittamiseen osana Avoimen yliopiston kirjoittamisen aineopintoja. Olen raapustanut elämäni aikana pöytälaatikkoon vaihtelevalla intensiteetillä erilaisia tekstejä, joiden nyt ymmärrän toimineen itselleni terapeuttisena kirjoittamisena. Kirjoittaminen on ollut tapa saada kokemuksiin ja tunteisiin ”jotain tolkkua”.
Kirjoittamalla tunteisiin ja tapahtumiin saa lisää välimatkaa. Tunteet eivät enää vyöry tai muserra alleen. Terapeuttisen kirjoittamisen prosessi alkaa kuitenkin laajemmin kirjoittamisen jälkeen. Kirjoittaessamme teemme ikään kuin jalanjälkiä, joita voimme seurata jälkeenpäin ja palata niihin joko lukemalla ne uudelleen tai työstämällä niitä mielessämme. Terapeuttinen kirjoittaminen ei ole monologi vaan vuoropuhelu itseni kanssa, mikä parhaimmillaan auttaa käymään läpi ajatuksia, tunteita, asioita ja muistoja selkeämmin, niin että niihin sopeutuu.
Opintojen yksi tehtävänanto oli kirjoittaa yhdestä asunnosta, jossa elämänsä aikana on asunut. Mitä näet ympärilläsi asunnossa? Millaisia yksityiskohtia ja värejä asunnossa on? Millaisia ääniä asuntoon kuuluu? Asuuko asunnossa muita? Millainen sen ilmapiiri on? Sen jälkeen kirjoitettiin rohkaiseva kirje asunnossa asuneelle minälle. Mitä haluat sanoa menneisyyden itsellesi? Miltä hänen elämänsä näyttää, mitä hän tuntee ja ajattelee, mistä on huolissaan, mistä haaveilee? Mitä sellaista olet oppinut matkallasi, jonka haluaisit jakaa hänelle? Lopuksi kirjoitettiin kirje tulevaisuuden minälle. Mitä sellaista tässä hetkessä on, minkä haluat muistaa myös tulevaisuudessa? Millaisia terveisiä haluat lähettää itsellesi tulevaisuuteen?
Yllä kuvaamani tehtävä yllätti vaikeudellaan. Vaikeus ei ollut kirjoittamisessa vaan kaikkien muistojen ja tunteiden vastaanottaminen ja läpikäyminen, mitä kirjoittaminen nosti pintaan. Samalla kuitenkin päästin irti ahdistavista muistoista ja näin syy-seuraussuhteita elettyyn ja koettuun. Katsoin lempeästi ja ymmärtävästi nuorta itseäni ja kirjoitin tulevaisuuden minälleni valoisan kirjeen, missä toivoin olevani edelleen utelias elämälle ja muistavani viinilasillisen arkea hellivän taian. Niin terapeuttista kuin vaikeista ja jopa traumaattisista asioista kirjoittaminen onkin, ei terapeuttisen kirjoittamisen tarkoitus ole velloa syvissä vesissä. Tärkeää on kirjoittaa myös hyvistä, onnellisista, iloisista ja voimaannuttavista asioista elämässämme.
Kokeilla vai eikö kokeilla?
Se sopiiko terapeuttinen kirjoittaminen kaikille, riippuu paljolti kirjoittamisen muodosta ja menetelmästä. Ikä ei kuitenkaan ole este. Kirjoittamisen sanotaan auttavan lievittämään stressiä ja ahdistusta, edesauttavan hyvinvointia ja itseymmärrystä sekä tukevan positiivista omakuvaa, mutta vakavista mielenterveysongelmista kärsivä ei toivu pelkällä kirjoittamisella. Hän tarvitsee tervehtymiseen muutakin apua. Kirjoittaminen voi olla hankalaa myös erilaisten lukivaikeuksien kanssa painiville ja niille, joilla on lyttääviä ja ikäviä kokemuksia kirjoittamisesta esimerkiksi koulussa.
Terapeuttisen kirjoittamisen prosessiin kuuluu vahvasti yhteinen jakaminen, mitä kautta saa uutta näkökulmaa ja vertaistukea asioiden käsittelyyn. Ryhmässä voi jakaa itsestään ja teksteistään juuri sen verran, kuin haluaa ja on valmis jakamaan. Myös itsekseen kirjoittaminen voi olla terapeuttista. Emme kaikki ole ekstroverttejä sosiaalisukkuloita. Sosiaaliset tilanteet ovat joillekin todella vaikeita ja aroista asioista puhuminen saattaa tuntua kiusalliselta. Erilaiset verkkokirjoittamisen muodot – Facebook, blogit, vlogit jne. – toimivat henkilöille, jotka eivät voi sitoutua määrättyyn aikaan tai paikkaan sidottuun kirjoittamiseen.
Toisaalta verkossa asiattomat, joskus nimettömätkin, kommentoinnit voivat olla ikäviä ja torpedoida kirjoittamisen positiivisen vaikutuksen.
Selkein terapeuttisen kirjoittamisen kokemukseni on neljän vuoden takaa pitkän avoliiton päätyttyä. Aloin kirjoittaa eropäiväkirjaa, kun pahin shokkivaihe oli ohi, täydellinen lamaannus oli helpottanut, kysymykset ja pelot alkoivat nousta pintaan. Kirjoitin sitä noin kolmen kuukauden ajan. Välillä vimmaisesti rivikaupalla, välillä painavalla kädellä vain muutaman sanan tai lauseen verran. Kirjoittaminen tuntui tärkeältä ja helpottavalta, mutta samalla raskaalta ja vaikealta. Ainakin aluksi. Muistan joinain kertoina olleeni kirjoitusrupeamien jälkeen äärimmäisen väsynyt mutta samalla helpottunut.
Päiväkirjassani olen tarkastellut kaikkea ikään kuin ulkopuolisena ja etäältä. Nyt luen hämmästyneenä, mitä kaikkea tekstissäni olen käsitellyt, miettinyt ja jopa analysoinut, vaikka kirjoittaessani tunsin olevani sekoamassa. Tänään tekstini vaikuttaa ylitunteelliselta purkaukselta, josta puuttuu objektiivinen suhtautuminen tapahtuneeseen. Toisaalta…neljä vuotta sitten kirjoittaessani käsissäni oli vain subjektiivinen minä ja minun äärimmäisen paha oloni. Viis veisasin objektiivisuudesta!
Linkki- ja lukuvinkkejä
Jos kiinnostuit kirjallisuusterapiasta ja/tai terapeuttisesta kirjoittamisesta, voi lukea lisää Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilla. Löydät sieltä mm. tietoa koulutuksista ja kursseista, artikkeleita, opinnäytetöitä, lukuvinkkejä ja tietoa yhdistyksen toiminnasta. Suomessa kirjallisuusterapian uranuurtajana on toiminut Juhani Ihanus, jolta löytyy paljon hyvää kirjallisuutta aiheesta. Itse kiinnostuin Pepi Reinikaisen kehittämästä elämänkaarikirjoittamisesta, josta voit lukea kirjasta Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. Pari vuotta sitten Lääkärilehdessä oli artikkeli otsikolla Terveys, sairaus ja kirjoittaminen, Tutkimusten mukaan omista elämänkokemuksista kirjoittaminen voi edistää psyykkistä ja fyysistä terveyttä.
Kirjoittaja: Kaija Pelttari, Jyväskylän jaoston jäsen
Kuvat: Pixapay
